Andyn tarina

IN MEMORIAM

Sajonne Edmond ”Andy”

10.6.2001 – 28.3.2005

Pikkuinen Rokkarimme on poissa

Totta se on. Andy on poissa. Sen ajatteleminenkin aiheuttaa suurta tuskaa ja epäuskoa. Ehkä Andy sittenkin nukkuu olohuoneessa omassa rakkaassa nojatuolissaan? Tai makailee makuuhuoneessa Tommin vatsan päällä veikeä ilme ruttuisella naamallaan Tommin lukiessa kirjaa? Mutta ei Andy ole enää täällä… Ja sen ajatteleminen tekee kipeää.

Tämä on Andyn tarina. Ehkä tämä on päätöskirjoitelma Andyn pentuaika kertomukselle. Tämä on myös meidän tapamme, Andyn perheen tapa, purkaa asiat paperille ja selvitellä pahaa oloa Andyn poismenon vuoksi.

Muistan sen vielä kuin eilisen. Sen, kun lähdin hakemaan Andyä luovutusikäisenä kotiin. Kuinka se pieni vaarattoman näköinen nyytti söi kotimatkalla hiuksiani ja kotona muuttui syöksähteleväksi hirviöksi. Muistan sen pentuaikaiset protestipissat ja lorotukset sängyssämme tyynyjen väliin. Aina se tahtoi nukkua sängyssä ja lähes joka kerta se pentuikäisenä 7 kk ikäiseksi saakka pissasi sinne. Emmekä me oppineet koskaan… Täytyihän sen pienen ja ”avuttoman” söpön otuksen nyt saada nukkua meidän kanssamme!

Andyn kasvaessa opettelin miten kasvattaa siitä kelpo koira. Kävimme Kaisa Hilskan pentukurssilla syksyllä 2001, missä minä opin miten opettaa Andyä ja Andy oppikin ihan hyvin. Toisin kentällä se joskus karkasi syömään kentän laidalle jäniksien papanoita… Andyn vuoksi minua puraisi myös näyttelykärpänen, kun Andy pärjäsi Kaarinassa pentunäyttelyssä 2001, ollen VSP-pentu. Andyn kanssa tutustuin myös koiraurheilulajeihin Tokoon ja Agilityyn. Kun Andy täytti 8 kk, aloimme huomata, ettei kaikki ollut Andyn kohdalla niin ruusuista kuin kuvittelimme…

Vaikka me rakastimme sitä pientä ja pippurista koiraa hyvin paljon, ei rakkautemme koiraa auttanut. Andy olisi täyttänyt 10.6.2005 neljä vuotta. Mutta kevään tulo muutti meillä koiranomistamisen ilon aina painajaiseksi. Niin surkea olo kun meillä oli, koska emme voineet auttaa pientä ystäväämme, niin pahinta oli Andyllä. Se ei voinut nauttia kevään lämpimistä auringon säteistä ja houkuttelevista tuoksuista. Yritimme kaikkemme. Vasta Vaasaan muuttaessamme kun olimme menettäneet jo kokonaan toivomme, sai Andy lääkityksen. Eläinlääkäri toki kertoi, ettei se välttämättä auttaisi pitkään, mutta ainakin joksikin aikaa. Ja hetkessä Andy muuttui iloiseksi ja leikkiväksi koiraksi. Sama pentuajan pilke palasi sille silmäkulmaan ja sen käytös muuttui jälleen vintiömäiseksi. Aivan kuin olisimme saaneet uuden koiran! Elämäniloinen Andy oli tullut takaisin ja Totti oli saanut itselleen itsevarman ja komentelevan leikkikaverin.

Vaan eläinlääkärin varoitus kävi liian nopeasti toteen. 1,5 vuotta nautimme Andyn kanssa elämästä ilman huolia. Yksi kevät ja kesä syksyineenkin mahtuivat mukaan ilman kipua ja tuskaa. Andy nautti ensimmäisen kerran elämässään mökkeilystäkin. Se kaivoi onnellisena rapaa rantavedessä, makaili auringon lämmittämällä kalliolla ja oli tyytyväinen. Mutta keväällä 2005 ensimmäiset lämpimät ja sulattavat kelit muuttivat kaiken…

Sunnuntaina pääsiäisenä 26.3.2005 aamulenkin jälkeen Andy alkoi hangata itseään lattiaan ja mattoihin. Se läähätti ja siitä selvästi huomasi että jokin on vialla. Tunnin sisällä sen naama alkoi turvota. Kyseessä oli samanlainen ilmiö kuin ampiaisen piston saaneella koiralla, jos ampiainen on pistänyt koiraa päähän. Andy sai reilun kokoisen lääkeannoksen ja turvotus laski nopeasti. Andy oli taas normaali iloinen koira ja me huokaisimme helpotuksesta. Olimme nimittäin sopineet Tommin kanssa jo etukäteen kauan sitten, että jos Andy vielä kerran sairastuu oikein pahasti, niin annamme sen nukkua ikiuneen. Olimmehan me käyneet Andyn ensimmäisinä elinvuosinaan lähes joka kuukausi eläinlääkärissä eikä Andyä auttanut enää kuin lääkitys. Kun siitä ei enää olisi apua, olisi meidän lakattava olemasta itsekkäitä ja annettava sen nukkua pois.

Tiistai-aamuna 28.3.2005 heräsin siihen, että kuulin Andyn nuoleskelevan voimakkaasti tassujaan. Minua kiukutti, koska Andy usein nuoleskeli tassujaan myös silloin kun sillä ei ollut mitään tekemistä ja olin aina kieltänyt sitä tekemästä sitä. Nyt nousin ärtyneenä ylös sängystä ja marssin olohuoneeseen. Mutta Andy ei ollutkaan kunnossa. Vaikka edellisenä iltana ei ollut nähtävissä mitään oireita tulevasta. Andyn olemus sai minut voihkaisemaan ja purskahtamaan itkuun. Niin surkea näky oli. En ollut koskaan nähnyt Andyä niin pahassa kunnossa ja Tommikin tajusi minun hätääntyneestä älähdyksestä, että kaikki ei ollut normaalia. Tajusimme, että ne olisivat viimeiset hetkemme sinä päivänä Andyn kanssa.

Soitin eläinlääkärille ja saimme ajan Andyn ikuiselle nukutukselle klo. 13. Sillä aikaa Tommi vei itkuisena Andyn viimeisen kerran kävelylle. Kävely ei ollut pitkä, mutta sen aikana Andyn tila paheni. Se alkoi läähättää ja sillä oli selvästi kuumetta. Silti se aivan kuin lohdutti meitä. Aivan kuin se olisi tajunnut, että me antaisimme sen mennä. Istuin nojatuolissa ja itkin. Andy hyppäsi syliini vaivalloisesti, nosti etukäpälät olkapäilleni kuin halatakseen ja nuoli kasvojani. Se istui hetken sylissäni, mutta palasi takaisin lattialle koska sen oli niin tukala olla. Välillä se kiipesi Tommin syliin ja yritti makoilla siinä. Andy olikin aina ollut enemmän Tommin koira, vaikka me molemmat rakastimme sitä yhtä paljon.

Kun kello sitten lähestyi puolta yhtä ja oli aika lähteä, olin niin poissa tolaltani, että isäpuoleni ajoi meidät Vaasan pieneläinklinikalle. Aamuinen synkkä ilma oli muuttunut kuin tilauksesta aurinkoiseksi ja lämpimäksi. Aivan kuin Andyn vuoksi. Sen viimeinen keväinen päivä. Iloisesti ja reippaasti Andy yritti kävellä eläinlääkärin vastaanotolle. Siellä se istui Tommin sylissä ja läähätti. Sen olemus muuttui tuskasta huolimatta veikeäksi. Ilme oli se tuttu, jonka olimme niin monet kerrat ehtineet sen kasvoilla nähdä. Andy nukkui pois Tommin sylissä rauhallisesti ja luottavaisesti. Vaikka me itkimme niin, että eläinlääkärinkin oli paha olla ja hänen oli poistuttava paikalta. Vahvan koiran pois nukkuminen voi viedä viisikin minuuttia piikin saamisesta, mutta Andy oli poissa hetkessä. Tuo heti oli kuin silmän räpäys. Siinä Andy vielä oli, mutta ei kuitenkaan ollut. Meidän oli niin paha olla. Hetkessä painava Andy muuttui höyhenen kevyeksi ja Tommi tiesi, ettei hänen ystävänsä ollut enää tässä maailmassa. Viimeinen rakastava hyväily Andylle ja eläinlääkäri vei sen pois. Tommin silmissä oli tyhjä ja avuton katse. Minun teki mieleni lyödä eläinlääkäriä. Syyttää häntä kaikesta. Hän vei meidän ystävämme pois ja se oli hänen vikansa. Se pieni ja avuton liikkumaton olento. Ehkä Andy sittenkin vain nukkui syvää unta? Ehkä Andy kohta herää?

Mutta Andy ei enää herännyt. Meidän oli aika lähteä kotiin ja olo oli tyhjä. Tunsin, että osa minusta oli kadonnut Andyn poismenon mukana. Tommi kuvaili oloaan samankaltaiseksi. Aivan kuin joku olisi sahannut vasemman käteni irti. Kotona meitä odotti kuitenkin Totti. Se tarvitsi edelleen rakkauttamme ja huolenpitoamme nyt vielä entistä enemmän kun Andyä ei enää ollut. Seuraavina päivinä Andyn poismenon jälkeen kävelimme pitkiä monen tunnin kävelyitä, sillä kotona oleminen ilman Andyä ahdisti meitä. Tommin kädet, noilla seuraavien päivien kävelyretkillä, riippuivat orpoina sivuilla. Hänellä ei ollut ketään, jota taluttaa. Ei ketään, jonka menoa vahtia ja tarkistaa, ettei takaa tule pyöräilijöitä…

Totti ei halunnut lähiympäristössä kävellä, vaan se seisoskeli paikoillaan odottamassa Andyä. Sisällä Totti oli aivan mahdoton. Stressaantuneena Totti muuttuu hyvin vilkkaaksi ja lähes sairaalloisen aktiiviseksi. Se ei voinut olla paikallaan, vaan levitti lelujaan joka paikkaan. Ulkoa tultaessa se juoksi olohuoneeseen tarkistamaan molemmat nojatuolit. Ehkä Andy oli jo tullut kotiin? Kova stressi Andyn poismenon vuoksi aiheutti Totille myös vatsavaivoja ja se oli muutaman päivän ripulilla.

Pikkuhiljaa me kuitenkin selviämme. Elämme päivän kerrallaan ilman Andyä. Niin suuren surun kuin sen poismeno aiheuttikin ja jätti jälkeensä ammottavan tyhjiön. Minä olisin antanut vaikka vasemman jalkani pois jos sillä vain olisi saanut Andyn terveeksi. Mutta nyt Andyllä on hyvä olla. Sen elämä on ikuista auringon paistetta, mökkeilyä ja perhosten jahtaamista. Sen on nyt hyvä olla ilman tuskaa ja ahdistusta. Ehkä se siellä jossain kertoo myös kauan sitten pois menneelle tipsulleni ja papillon tytölle, että minusta on kasvanut aikuinen ja eläimiä rakastava ihminen. Ja ehkä se kertoo Tommin rajan tuolla puolen olevalle flatille Jerry Cottonille, että Tommi hoiti isäntä-asemansa kiitettävästi.

Joka tapauksessa meillä ei ole enää Andyä. Sen tunnustaminen on raskasta, mutta tunnustettava se on. Jo oman itsemmekin takia. Andy oli maailman paras koira. Se oli koira, jollaisen omistaa vain kerran elämässään eikä sen paikkaa voi korvata. Minä tiedän sen ja siksi on niin vaikeaa kertoa Andyn poismenosta. Sen tunnustaminen tekee asiasta totta ja lopullista eikä sen jälkeen enää ole paluuta.

Nyt minä kirjoitan sen tähän; Pikkuinen Andymme on poissa.

Syvästi Andyä kaivaten,

Tiina, Tommi, Totti ja Roope

sekä lukuisa joukko muita Andyn ystäviä